Joogaa, meditaatiota ja mindfulnessia: Parasta lääkettä hidastamisen opetteluun!

Olen elämässäni harrastanut monenlaisia jooga-pilates-taiji-liikuntamuotoja. Lähinnä sekakokoonpanoina ja aina silkasta uteliaisuudesta sekä sisäisen rauhan kaipuusta käsin. En siis mitenkään tavoitteellisesti. Läpi elämänhistoriani on ollut kausia, jolloin sisältäni on kummunnut tarve lempeään, läsnäolevaan liikuntaan. Yleensä tämä on tapahtunut kuormittavien ja kiireisten elämänvaiheiden aikana. Erityisesti kaamosaikaan.

Olen itsenäisesti tutustunut jo nuoruusvuosina joogan ja pilateksen eri liikkeisiin. Ensin ostin joogakirjoja, myöhemmin joogaharjoitus-dvd:itä. Raskausaikoinani (kymmenisen vuotta sitten) ostin raskausjooga-videoita. Myöhemmin aloin käydä kuntosalin ryhmäliikuntatunneilla ja kansalaisopistojen joogakursseilla. Nykyään ammennan sisältöä Youtubesta ja äänikirjoista. Tänä syksynä ilmoittauduin taas pitkästä aikaa kansalaisopiston joogakurssille, jonka nimi on “Yan & Ying”. Sain ilokseni huomata pitkän tauon jälkeen, kuinka nopeasti pystyin vaivuttamaan itseni meditaatiiviseen mielentilaan.

ARKISTO: Tämä artikkeli on alkuperäisteksti Savukallion Bloggaajan vanhasta blogista 14/09/2021

Teen työtä nuorten parissa ja olen ohjannut erilaisia hiljentymistuokioita, esimerkiksi pallorentoutuksia, syvähengitysharjoituksia ja itse käsikirjoitettuja rentoutumishetkiä. Aina olen saanut tuokioiden pitämisestä suurta iloa. En ole saanut koulutusta rentoutuksien pitämiseen, mutta olen osallistunut erilaisiin luontoretriitteihin sekä ollut aidosti kiinnostunut mindfulnessista ja sisäisen elämän kehittämisestä. Rentoutuksillani on työkentällä aina kristillinen konteksti. Olen jopa haaveillut oman rentoutuskirjan kirjoittamisesta -ottanut yhteyttä erääseen kustantamoonkin. Mutta vielä ei ollut aikani.

Läsnäolon taitoa aloin harjoitella tavoitteellisesti kuitenkin vasta koettuani burnautin ja totaalisen elämänuupumuksen. Tämä tapahtui avioeroni aikoihin parisen vuotta sitten. Noina aikoina löysin myös erityisherkkyyteni -tai pikemminkin opin viimein nimeämään sen. Oli uskomaton tunne pystyä viimein nimeämään ja määrittelemään syvintä osaani minuudessa! Aloin opetella keinoja oman ylivirittyneen mieleni nollaamiseen ja saamaan sitä kautta tasapainoa arkeen.

Uupuminen pakotti laittamaan elämän järjestys uusiksi. Olin siihen saakka elänyt työni, lasteni ja läheisteni kautta. Omat tarpeet tulivat aina viimeiseksi. Niiden sivuuttaminen muuttui vuosien varrella niin automaatioksi, että ihan kavahdin alkaessani viimein erottaa oman sisäisen puheeni. Tuolla sisäisellä äänellä oli minulle paljon kerrottavanaan, ja se on ohjannut minua välillä odottamattomiinkin suuntiin. Olen saanut käydä vakavaa keskustelua itseni kanssa laittaen itseni välillä tosi lujillekin:

“Ihanko oikeasti sinusta tuntuu nyt siltä, että haluat tarttua tähän tilaisuuteen?” 

“Kyllä. Minulla on nyt vahva intuitio tästä!” 

“Aiotko ihan todella luottaa intuitioosi? Entä jos se johtaa sinua harhaan?”

“No sitten johtaa. Lopeta pelleily. En aio pelon vuoksi olla tekemättä asioita, joita sisimpäni halajaa!”

Tällaisen vuoropuhelun kävin viimeksi kesäkuussa 2021, kun olin hankkimassa Savukallion eräpirttiä. Kaikki järki, säntillisyys (ja ego?) yrittivät laittaa hanttiin sen minkä kerkesivät. Mutta minä tyynnyttelin niitä. Vakuuttelin, että kyllä kaikki järjestyisi. Tekisin tämän itseni ja toipumiseni tähden.

Koen olevani yhä toipilas. Joudun päivittäin tekemään tietoisia valintoja, jotta pysyn valon puolella. Toisin sanoen: yritän muistaa kuunnella omia tarpeitani ja vastata niihin. Viimeisen vuoden ajan olen priorisoinut toipumiseni kaiken edelle. Parisuhteessa, äitiydessä, työssä ja ystävyyssuhteissa tämä asettaa aika ajoin haasteita. On saatava oma lähipiiri ymmärtämään, että kyse ei ole välinpitämättömyydestä tai laiskuudesta, vaan elinehdosta. Kun oma sisin voi hyvin, rakkaillekin riittää lopulta enemmän annettavaa; Kun asiat saa tehdä omassa rauhallisessa tahdissa ilman ylivirittyneisyyden tilaa, patterit riittävät tasaisemmin ja pidemmäksi aikaa.

Työnohjauksen ja terapian avulla olen oppinut luotsaamaan vaatimusten, odotusten ja paineiden ristiaallokon läpi -menettämättä uudelleen itseäni. Koen, että uupumus on ollut raskain ja antoisin oppikouluni. Sen avulla olen todella oppinut olemaan läsnä itseni kanssa hiljaisuuden hetkinä.

Olen harjoittanut viime vuosina paljon meditaatiota. Oma meditaationi laji on kristillinen, omintakeinen ja omannäköinen. Määrittelemätön. Siihen sisältyy paljon rukousta ja huokailua Jumalan puoleen – mutta toisinaan myös aasialaista musiikkia ja asanoita. Toivoisin voivani ottaa säännöllisen meditaation osaksi jokapäiväistä arkirutiiniani, mutta toistaiseksi olen onnistunut siinä vain kausittain. Kuitenkin kun huomaan, että stressi alkaa kasaantua, pakotan itseni yleensä syvähengittelemään edes pariksi minuutiksi. Jo muutama minuutti saa aikaan tehokkaita tuloksia: huomaan, että katkonainen hengitykseni tasaantuu, rintakehäni puristava paine hellittää ja hengityksen syvyys pitenee hengitys hengitykseltä.

Olen usein kamppaillut sisäisen kriitikkoni kanssa. Se väittää minulle, etten osaa meditoida oikein. Tai että minun täytyisi saavuttaa sillä enemmän. Tai että meditoidessa aika menee hukkaan, sillä todellisuudessa on kiire ja kaikenlaista tärkeämpääkin tehtävää. Kriitikko sisälläni uhkaa myös väittää, että meditoiminen näyttää ulospäin naurettavalta.

Kaikelle tuolle olen yrittänyt sanoa huithait ja piutpaut! Kuka määrittää sen, miten juuri minun tulisi meditoida? Ei kukaan. Eikä minun tarvitse meditoida toisten nähden, jos en halua. Voin aivan hyvin tehdä sen vaikka yksin huoneessani peiton alla! Onneksi olen päässyt etenemään tässä. Nykyään voin kivutta istua silmät kiinni joogatiilen päällä keskellä olohuonetta samalla, kun kumppani katsoo toimintaelokuvaa ja lapset kiistelevät viereisessä huoneessa.

Savukallio on antanut minulle mahdollisuuden syventää yhteyttä hiljaisuuteen sisälläni. Luonto ja sen selkeä äänimaailma antavat meditaatiolle ja luontaiselle rauhoittumiselle tilaa, jollaisesta olen haaveillut. Parhaita tähtihetkiä ovat yksin vietetyt yöt pimenevinä syysiltoina lukuisten kynttilöiden ja takkatulen loimussa. Tuntuu, että kaikki on siinä. Enempää en tarvitse. Että siinä olen onnellinen, kokonainen, täysin omassa voimassani ja tiiviisti kietoutuneena ytimeni ympärille.

Meditoidessa kotona olen huomannut, että palaan sielunmaisemassani istumaan yhä uudestaan Savukallion pation rottinkituolille jalat ristissä, haavan havinaa kuunnellen ja järven pintaa katsellen. Paikka on juurtunut osaksi hiljentymisen salaisuutta. Kiinnityn mielikuvissani siihen silloinkin, kun en pääse paikalle. Ja se riittää.

Sydämeni täyttyy kiitollisuudella.